— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä — — — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat. — Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin, eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi yhteen — — —
Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —
* * * * *
Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.
Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään, niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos, mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —
Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan, mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän puree, puree kaikkia.
Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen jalkaan —
— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.
— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —
Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.