Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin kuin ukkosen vasama.
— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.
— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin hän oli reijät iskenyt — — —
Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa, joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään. Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.
Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin että eläimiin.
Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden, sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.
Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin kuollut, tietämättä mistään.
Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat. Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos, vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —
Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —
Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle nurmikolle.