SATTUMA — SALLIMA — KOHTALOKO?
Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen, sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä niitä oli useampiakin.
Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä, että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi tahtonut puhua.
Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan, sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.
— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.
Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.
— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti kylläkin väkinäiseltä.
Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka aina oli ollut iloinen ja avomielinen.
— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen ollut.
— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.