Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.
Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.
Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.
Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta, jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.
Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja, mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti hän sen pois.
— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa miehen ja hevosen.
— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota tuskin sentään saa täytetyksi.
Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa, aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää, josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin — varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen. — Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet käytäntöön — — —.
Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä, hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. — On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun. »Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — — —. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin, aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla noloa tällainen — — —
Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.