— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä, eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.
Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä: »Maija!»
Eukko ei kuullut.
— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin seinäkellon naksutus.
— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko unenpöperöisenä.
— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.
— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!
— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä — tuotanoin —
— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?
— Onhan sitä niin miettimistä — — —