Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on minut pahanpäiväisesti nolattu.
Tässä yksi esimerkki monien joukosta.
Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta, äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden avaamaan suuni.
— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle, ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.
Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa onnetonta kohti.
— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu syrjästä katsoen — — —
— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä — — —
— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne sitä sidettä, sitä laitosta — — —
— Sitä pyhää laitosta — — —
— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —