Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän. Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.
Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä, laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan, ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.
Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei kuulunut valjaitten avaajaa——
Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin. Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli, ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.
Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.
Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?
VAIKEA ASEMA
Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa, poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se olisi sentään jo liikaa.
Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa, antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni — jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.
Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.