— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.
— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin täytyi seurata hänelle apulaiseksi.
Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden seudussa aamuyöstä matkalle.
* * * * *
Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin, sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.
Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan hevostaan.
Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.
Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa, ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti reen perään kenolleen.
Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina, mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin, vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.
Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt. Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh —.