Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:
— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä pidän sitä täällä ikkunan luona —
— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on kirjoittanutkin.
Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.
Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.
— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta vaan keikautetaan — noin — — —
* * * * *
Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.
Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea reppu.
Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.