— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh! huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana, sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme, ellei tästä — — —
— No nyt!
— Hei!
— Pass opp!
— Ei, ei! Elä sinne!
— Mene sinä tuonne!
— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!
— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!
— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.
Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.