Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan, kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.
Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.
— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä, vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi luullut mitään haistavan —
Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa kädessään painuu veltosti alas.
Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.
— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.
Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.
— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.
Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.
Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.