— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — — hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin — kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? — Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit, toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.
Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.
KATEUS
I
Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa, vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.
Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.
Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen selvyyteen.
* * * * *
On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa, ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä joka puolelta.
Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään, joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen käsissä.