Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista korvista koholla ja alkoi puhua.
— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla, oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä. Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko. Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin, alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla, oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle. Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on, joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. — Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko jo kaksitoista?
Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.
— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.
Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä, ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää? Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan minuutilleen — — —.
— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun tietääkseni koko pitäjässäkään.
— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli sakoitettu viinan myynnistä.
— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain, minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —
Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:
— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen teidän apuanne heti kohta.