— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.
— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.
— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa, jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta, tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina, silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin, sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.
Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä voimalla, että multiaisat tärisivät.
— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.
— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty auki, hätäili toinen.
— Kuka sen jätti auki?
— Kuka siellä viimeksi kävi?
— En minä ainakaan.
— Enkä minäkään.