— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!
— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.
— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.
Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä
Heikin niskaan.
Syntyi yleinen hämminki koko talossa.
Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.
— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.
— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan, mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.
— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa? tutki isäntä tiukasti.
— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä erehdystä —!