Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta, katsellen kämmentään.
— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.
— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu, tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta särkyneeseen käteen.
— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo kello seinällä?
— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.
— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä kommerruksessa.
— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään
Kustaa naapurilleen salavihkaa.
— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?
— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no, elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin ovipielessä, sieltä otatte ne.
— Joko lähdetään?