— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään. — Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. — Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.
Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.
— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.
— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.
— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle. Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.
Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.
— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat niin kummallisesti.
— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.
— Soh, mikä se oli?
— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.