— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?
— Ei vielä ainakaan.
Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle hyvin ja juoksemattoman.
— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle — paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.
— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.
— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.
— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin. Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on oikeus nostaa — — —
Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.
— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee, vaikka maa nielköön — — —
Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten pysytellessä lähempänä tyveä.