— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?
— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?
— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme toista ja Pistaksi toista.
— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän. Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!
Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»
Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet vaan paremmin raikuisivat pihalla.
III.
Taistelu suuressa metsässä.
Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.
Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.