— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!
Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet kierrettynä toistensa kaulaan.
Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!
Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.
— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.
— Pali.
— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?
— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.
— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?
Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?
Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.