— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa. Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole ajaja!
Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.
— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn, kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.
— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle syötävää!
Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.
— Kaukanako asuu Jumala täältä?
— Jumala asuu kaikkialla.
— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti ruokaa?
— Oi, sinä pikku hupakko… ei sillätavalla!
Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.