— Hän on veljeni.
— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.
— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.
Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille.
— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.
— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.
— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.
László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella.
— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.
— Kuka on linnanherra?