László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä.
— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa.
Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.
— Mitä hän on tehnyt?
Vartijat kohauttivat olkapäitään:
— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.
— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?
— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.
Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.
— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen?