Márton Boncz kohautti olkapäitään:
— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.
— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa?
— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.
— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen.
— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.
László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen!
Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.
Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.