Sitten sanoi hän ääneen:
— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.
— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen.
— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa.
— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista.
— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.
— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.
— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.
— Mutta mitä me nyt teemme?
— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.