Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti päällikön telttaan.

Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä, usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.

Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui telttaan.

Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen sanoi siellä seisovalle miehelle:

— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen korkeutensa hallitsijan armo…

Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä, puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.

Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia, miehekkäitä kasvojaan.

— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!

Magday vapisi koko ruumiiltaan.

— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Bottyán hämmästyen.