— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.
Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.
Bottyán Vak änkytti kuohahtaen:
— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?
— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»
Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.
Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen, kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi teltasta.
Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan, he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen kunniastakin kalveta.
Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu edessään, sumu takanaan.
Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli, että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.