Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.
Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.
Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun.
Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana.
Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:
— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!
Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta.
Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.
Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka.
— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.