— Kabasta.
(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)
Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.
Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:
— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden?
— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?
Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.
— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.
Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.
— Minä yritän.