— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis toivomuksenne?
Dobos setä laski toisen polvensa maahan.
— Armoa, armoa, teidän majesteettinne.
— Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä.
— Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin.
— Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle!
— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin, että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on, että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.
— Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan?
— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.
— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?