Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:
— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!
Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä, mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» = kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».
Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?
»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja, mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja puhalsi siihen… Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.
Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä, puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen. Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!
Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas… hop, hän hyppäsi Beken kimppuun ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme, punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.
Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille. Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.
Katsojat pidättivät hengitystään.
— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.