— Iske, iske paremmin!
Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni korkeudesta niinkuin ukkonen.
Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa, nojaten itseään ulkonevaan oksaan.
Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta… ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.
Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.
— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön kerjäläisteini!
Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi nousemaan pystyyn.
Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan ulvoen taistelukentälle.
Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:
— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!