— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?
Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.
Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.
Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät
Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.
— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.
— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra (vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän sitä koskaan saa kantaa.
— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi kantaa sitä?
— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei siis tarvitse kannatintakaan.
Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli rakentanut.
Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.