Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä katein silmin tai pilkallisesti.
Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!
Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti, kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»
Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.
Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli pistänyt häntä syvälle…
Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta oksalle, laulaen mielensä halusta.
Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan parempana.
»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä en ole?» kysyi hän aprikoiden.
Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät selittäneet sitä hänelle.