Kelle jää puoti?
Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta.
Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi.
Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.
Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden janonsa.
— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit.
Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle.
Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys.
Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.
Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».