— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!
— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi. — Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä miehiä… kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)
Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.
Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»
Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, — mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.
— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, — tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.
Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä, saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.
Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään. Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi, lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.
Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen syntymäkaupungilleen.
Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat pojat.