Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18] lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään, sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä; siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa, löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»
Vihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan.
Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen hampaittensa välissä.
— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.
Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen.
He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.
Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva voimakas miehen ääni tervehti:
— Hyvää päivää, poikaset!
Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi heidän edessään.
— Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti.
— Mitä te täältä etsitte, pojat?