Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:
— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne.
— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.
— Jos sinäkin lupaat, Miska.
— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni.
— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden.
Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.
He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.
Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti:
— Pysytkö vielä lupauksessasi?