— Pysyn.
Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.
Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.
Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin.
Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen.
— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan.
— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.
Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona.
— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!
Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana.