— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun.
— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.
— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?
— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.
— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli.
— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.
— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma!
— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.
— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.
Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle.