— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on jompikumpi.
— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.
— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää. Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!
— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.
Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.
Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä, mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin silmät ja suu auki kummastuksesta.
Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut. Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.
Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin lammas.
Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia asuntoja raunioiden tilalle.
Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.