Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen. Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti hän välittömästi Drava koiraansa.
Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.
Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla? Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu, mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää välittämättä.
No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».
— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen keskusteluun Mártonin kanssa.
Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän lakin päästään:
— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.
No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki minä olenkaan?)
— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa — kun noin korotatte köyhän miehen.
Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.