Juuri siihen aikaan kerrottiin Ranskan kuninkaan Henrik III:n antaneen Boillantin kreiveille erikoisoikeuden ankarana talvikautena tapahtuvilla metsästysretkillä surmauttaa kolme neljä ajometsästäjää (maaorjiansa), jotta he voisivat lämmittää paleltuneita jäseniään niiden veressä. He tekivätkin niin, nuo jalot kreivit — kyllin usein — ah, hyvä Jumala, kuinka kaukana utuisessa tulevaisuudessa ovatkaan vielä Robespierre, Marat, Danton…
Harvainvalta tuotti meilläkin kuninkaalle paljon vaivaa; se kiristi häneltä oikeuksia ja erikoisetuja, sorti ja kiusasi kansaa.
Mutta erään keihäsmiesten vartioiman herraskartanon pihalla leikki ja juoksi jo siihen aikaan pellavatukkainen, pulloposkinen poikanen, joka sitten miehistyttyään ilmestyi linnojen ja kartanoiden eteen meluavan, sirpein ja viikattein aseistetun verenhimoisen talonpoikaisjoukon etunenässä:
Toistaiseksi harvainvalta askarrutti vain kuningasta.
Kun maassa oli rauha, olivat he hänen vihollisiaan, mutta koska hänen hallituskautenaan tuskin milloinkaan vallitsi rauha, ei hän voinut olla heidän tukeaan vailla.
Sodassa, rauhassa, alati vihollisten parissa, kuningas unohti
Szelistyen kokonaan; kenties hän ei koskaan ajatellutkaan sitä.
Vain yhden ainoan kerran sukelsi tuo nimi esiin suurten maailmantapahtumien yhteydessä.
Kun hänen majesteettinsa piti hovia Wienissä, esitti valtakunnanpalatini hänelle alustavan sopimuksen, joka sisälsi sulttaanin rauhanehdot.
Monien pykälien joukosta Matias keksi seuraavankin: »Hänen majesteettinsa sulttaani luopuu kaikista hallussaan olevista linnoista ja linnoituksista sekä niihin kuuluvista alueista ja haluaa saada korvaukseksi vain omistusoikeuden yhteen ainoaan Siebenbürgenin kylään, Szelistyeen…»
»Mitä se merkitsee?» kysyi kuningas hämmästyneenä. »Mitä hän sillä kylällä tekee?»