Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»
Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.
Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?
Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella, koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.
Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi, kuinka se oli selitettävä.
»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»
Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada ohjelmaan soittoa.
»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli soittaa iltapäivisin.
Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.
Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.