»Ja mitä tapahtuu valitulle puolisolle?»
»Se ratkaistaan sitten. Joko valittu ottaa sen, joka hänet valitsi, tai ei ota, mutta se jää minun huolekseni. Sillä kai heillä on niin paljon älyä, että valitsevat teistä, jotka käytte kullalla kirjailluissa viitoissa.»
Kaikki tämä näytti siltä kuin hallitsija jakaisi määräyksiään; isonenäinen poistuikin heti salista. Mutta kuningas istuutui valtaistuimelleen ja sanoi juhlallisesti »Kunnioitettava vanhus ja te Szelistyen naiset! Me olemme keskustelusta sekä teidän kanssanne että toisten tulleet siihen varmaan käsitykseen, että pyyntönne on oikeutettu eikä sitä vastaan ole mitään muistuttamista Viekää siis rakkaalle uskotulle miehellemme, Georg Dóczylle, Nagyszebenin kreiville, kuninkaallinen tervehdyksemme ja lupauksemme, että ensimmäinen sotavankien joukko pannaan asumaan Szelistyeen. Ja nyt me vapautamme teidät Jumalan nimeen, jääden muuten alati teille suopeiksi.»
Hän astui valtaistuimelta ja siirtyi hitain juhlallisin askelin viereiseen saliin, jonne koko hänen hovinsa seurasi häntä.
Vain muuan pyntätty herra, ilmeisesti ylijuomanlaskija, jäi saliin ja puhutteli herra Rostóa ja naisia seuraavin sanoin: »Hänen majesteettinsa haluaa kutsua teidän armonne luokseen nauttimaan lusikallisen lientä, samoin myös teidät, Szelistyen naiset.» Ja näin sanoen hän vei heidät alakertaan, jonka suureen ruokasaliin jo oli katettu kulta- ja hopeasilainen pöytä. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä, ja noin sata lakeijaa hääri pöydän ympärillä.
Isonenäinen nuorukainen oli lähtenyt vastaanottosalista aikaisemmin kuin muut. Häneen oli tarttunut vastustamaton halu liikuskella joutilaana; hän pyrki ulkoilmaan, vapaaseen luontoon…
Hänen suuret pyöreät kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Hän tunsi nuoruuden miellyttävää kutkutusta suonissaan. Hänen tanakka vartalonsa uhkui voimaa, täysin keuhkoin hän hengitti puutarhakuusten tuoksua.
Ja nähdessään itsensä yksinkertaisissa kuluneissa vaatteissa lammikon kalvon heijastamana hän huusi samalla riemusta: »Kuinka ihana onkaan tämä vapauden hitunen! Minusta tuntuu kuin nämä vaatteet olisivat sen siivet.»
»Mikä narri olenkaan!» mutisi hän sitten itsekseen. »Kun minulla ei ole omia vaatteita yllä, kuvittelen, etten ole oma itseni, ja juoksen omassa palatsissani edestakaisin kuin mikäkin kepposia hautova vallaton poika. Ja mitä hyötyä minulla on valepuvustani, kun näitä kyläläisiä lukuunottamatta kaikki tietävät, kuka olen. Olisin varmaankin vapaampi purppuraisessa dolmanissani, ellei kukaan tietäisi kuka olen.»
Näin itsekseen filosofoiden hän joutui ulkopihan päähän asti eikä huomannut, että joku hiipi hänen perässään, ennenkuin hänen edessään seisoi mies. Silloin hän vavahti.