"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan." Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh, jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan. (Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara. Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita; silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina, rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena? Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen… Syvä kuolonhiljaisuus vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi. Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava, ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla karkealla äänellään teki tiettäväksi:
"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee, ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle herra ylituomarille."
Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on tullut hulluksi."
"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään." Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä; (Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto, että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin ihaninta neitosta.
"Vain neljä?" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; "keisari parka!"
"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".
"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"
Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman, kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää, keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.
"Tulitte kenties maksamaan veroa."
"Mutta olkaa nyt!" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.