Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen valtiomies."
"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus. Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."
"Paljoko saan luvata?" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.
"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."
Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä… Näin menestyksellinen oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta, yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra Tökölyn hovissa".
4.
Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan — Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää, jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu. Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa." Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua. "Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat, taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita, ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina, astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".
Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin, jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella. Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa, jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia, minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa." Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin. En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.
Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen. Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"
Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"