Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.
Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista joku ja pukeudu!"
Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein
Pintyöhön.)
"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari."
Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä käsketkin? Todellako?"
"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."
Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta, pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja, nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka ympäri se ei olisi voinut kiertyä.
"Kenen tytär olet?" kysyi ylituomari ihastuneena.
"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)
"Mikä nimesi?"