Näin lähti vanhus ja viipyi kauan, vasta sydäntalvella hän palasi.
Tämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen tulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra Tökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden huonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät kärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he toisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.
Samana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan käskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan sulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän hallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja miehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään seuraavaa käskyä triumviraatille:
"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä kahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä kuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa, saavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan Kecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on yhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!"
Raatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa talosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja, hakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä kaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.
Kun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen murheellisina.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Putnoki karkeasti.
"Tulin poikani vuoksi, suuri herraseni."
"Poikanne?"
"Niin, poikani juuri. Vien sen raukan kotiin."