— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin, että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että…
Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa piesten.
Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä, joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.
Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.
— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.
— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?
— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen — taikka kuolen.
Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.
— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti, suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.
Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa; vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen, kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän hiljaa: